Alunperin kirkolliset rakennukset muodostivat itsenäisen kokonaisuuden, sillä hallinto- ja kulttuurirakennukset päätettiin sijoittaa niiden läheisyyteen vasta viisi vuotta kirkkokilpailun jälkeen. Vaikka kauppalantalokilpailussa kirkolliset rakennukset voitiinkin jo ottaa huomioon, lopullisesti kirkolliset sekä hallinto- ja kulttuurirakennukset hitsautuivat yhteen kaupunkikeskukseksi vasta 1960-luvun kuluessa monien suunnitteluvaiheiden kautta.

Rakennuksista ensimmäisenä valmistui Lakeuden ristin kirkko vuonna 1960. Sitä seurasivat kaupungintalo (1962), kirjasto (1965), seurakuntakeskus (1966) ja Suomen valtion rakennuttamana virastotalo (1968). Alvar Aallon kuoleman jälkeen kaupunkikeskuksen suunnittelua jatkoi hänen toinen puolisonsa, arkkitehti Elissa Aalto. Teatteri valmistui vuonna 1987 ja torin kiveys seuraavana vuonna (1988). Monipuolisen rakennusvalikoimansa ja eheän toteutuksensa ansiosta Seinäjoen kaupunkikeskus on edustavin esimerkki Alvar Aallon monista, mutta useimmiten suunnitelmiksi jääneistä kaupunkikeskuksista.

Seinäjoen kaupunkikeskus on hieman muusta kaupunkirakenteesta erillään sijaitseva julkisten rakennusten ryhmä. Rakennuksia tärkeämpiä ovat kuitenkin niiden rajaamat ja reunustamat ulkotilat, pittoreskit pihat tai aukiot.

Kirkko ja seurakuntakeskuksen rajaama kirkkopiha muodostavat tilasarjan, joka tuo mieleen varhaiskristillisen basilikan atriumeineen. Katsomoksi pengerretty kirkkopiha on suunniteltu Pohjanmaalla järjestettäviä uskonnollisia kesäjuhlia silmälläpitäen; kirkkokilpailuehdotuksessaan Alvar Aalto jopa ehdotti, että kirkon päätyseinä olisi avattava, jotta kirkkopihalta olisi nähty alttarille. Kirkon pohjoispuolelle jää esipiha, joka idässä päättyy baptisterioon (kastekappeliin) ja kirkn nimen mukaisesti ristinmuotoiseen campanileen (kellotorniin). Kauppalantalokilpailun myötä esipiha sai läntiseksi päätteekseen kaupungintalon ja sen eräänlaisena raatihuoneen tornina kohoavan valtuuston istuntosalin.

Myös kaupungintalo, kirjasto ja teatteri rajaavat keskelleen aukion, joka on tarkoitettu ”seinäjokelaisten kohtaamispaikaksi sekä luultavasti kongresseja, kesäkokouksia y.m. varten”, kuten Alvar Aalto kaupungintalokilpailuehdotuksensa selostuksessa totesi. Idässä aukion kiveys jatkuu kadun yli kytkien hallinto- ja kulttuurirakennukset kirkollisiin rakennuksiin. Lännessä teatterin ja kaupungintalon välitse jatkuvan aukioperspektiivin sulkee valtion virastotalo, joka vuonna 2003 siirtyi kaupungin omistukseen ja käyttöön.

Julkisivuissa vallitsevana materiaalina on kaupunkikeskuksessa valkea slammaus tai rappaus, jota täydentävät kastekappelin musta graniitti, kaupungintalon tummansiniset keraamiset sauvat, teatterin valkoiset keraamiset sauvat ja vesikattojen vihreäksi patinoitunut kupari.

”Seinäjoki”, Alvar Aalto lausui kaupungintalon vihkiäisissä, ”ei tyydy yhteen ja kahteen julkiseen rakennukseen, vaan se on suunnitellut julkisten rakennusten, ihmisiä yhteenkokoavien rakennusten ryhmitystä, kaupungin henkistä keskustaa kokonaisuutena.” Toisen maailmansodan jälkeen myönnettiin, etteivät kaupungin funktiot rajoittuneet 1930-luvun modernistisen kaupunkisuunnitteluopin mukaisesti asumiseen, työhön, virkistykseen ja liikenteeseen, vaan että kaupungeissa kaivattiin myös yhteisöllisyyttä. Sitä varten oli rakennettava kaupunkikeskuksia kaupunkilaisten kokoontumispaikoiksi ja heidän yhteisten juhlatilaisuuksiensa näyttämöiksi, sellaisiksi kuin antiikkiset agorat tai keskiaikaiset piazzat. Tähän Alvar Aaltokin Seinäjoella pyrki.

Teksti: Jaakko Penttilä